Sylvini valmistuminen oli ihan päivistä kiinni. Kunhan hän vain makoilisi itsensä kuivaksi kirjaston vuodesohvalla, voisin päätellä langat, neuloa kukkien terälehdet paikoilleen ja kiinnittää soljet. Mies lupasi tulla ottamaan puistoon kuvan: Sylvi ja minä, taustalla kauniit ruskan sävyt.
Tasan viikon tuo itseään kuivatteli. Halusin vielä sovittaa ennen kuin käyn viimeistelyhommiin. Noh. Hyvä, että sovitin. Ei nimittäin tunnu yhtään hyvältä. Miehen mielestä kyllä näyttää ihan hyvältä, mutta minusta ei edes näytä. Sitä paitsi "ihan hyvä" ei riittäisikään. Tämän piti olla todella hyvä, sellainen wow.
Heitin mamman lattialle ja kävin mittanauhan kanssa kimppuun. Ulkoiset mitat ovat juurikin neulomani koon mukaiset. Neuletiheys falskaa vähän: rivitiheys on oikea, mutta silmukkatiheys hieman liian pieni. Voiko se vaikuttaa noin paljon? Niin tai näin, takki on liian iso. Siitäkin huolimatta, että se on ulkotakki ja sen alle pitää mahtua vaatekertoja. Se valuuuuuu päällä. Tämä ei ole wow, tämä menee purkuun.
Pähkäilin ja mittailin. Harmittelin. Ja pähkäilin. Päätin kuitenkin nukkua yön yli ennen kuin puran tekeleen. Mutta parinkin yön jälkeen olen vakuuttunut siitä, että purettava se on. Harmittaa vähän. Ei se, että pitää purkaa ja tehdä uudelleen, vaan se, että tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun tein ennen aloittamistani oikein mallitilkutkin ja säädin puikkokokoa "to obtain the correct gauge". Ehkä vähän harmittaa sekin, että nyt ei Sylvin kanssa ehditty syksyn kauniiseen ruskaan... Vaan miksei me oltaisi kauniita keväthangillakin. Tai ensi syksyn ruskassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti